Suomi on suuri maa. Ainakin kun kun katsotaan siltä kantilta, kuinka paljon ”koskematonta” luontoa meillä on asuttuihin tonttimaihin tai kaupunkeihin verrattuna. Suomi on vihreän kullan maa, ja se pitää paikkansa, Metsää ja pieniä metsäsaarekkeita on vaikka kuinka. Helposti yhdellä metsäretkellä tulee nähdyksi vaikka miljoona puuta, vaikka sitä ei ihan niin ajattelekaan.
Metsiä on monen kokoisia ja monenlaisia, korpirämeistä kuiviin kangasmetsiin. Metsät ovat oivallisia paikkoja kuunnella hiljaisuutta. Ei tarvitse mennä syvällekään metsään kun jo kaupungin äänet häipyvät. Jäljelle jää vain luonnon omat äänet - lintujen laulut. tuulen humina.
Metsät ovat myös paikkoja joissa on mahdollisuus kokea täydellinen pimeys. Nyt syksyn alkaessa se on jo havaittavissa. Oikeastaan tällä hetkellä pimeyden aistii parhaiten, koska puissa on vielä lehdet ja luonto on rehevimmillään.
Kun aurinko laskee, pimeys valtaa ympäristön. Kaikki tuttu ympärillä muuttuu toisenlaiseksi. Etäisyyksiä on vaikea hahmottaa, kuulo herkistyy ja muutenkin tuntee itsensä valppaammaksi, vaikka mitään kummallista eikä vaarallista koko pimeydessä olekaan. Ehkä se on vain tottumis kysymys.
Telttailin syvällä metsässä. Aurinko laski ja jäin ihmettelemään pimeyden tuloa. Muutama tähti näkyi tosi selvästi. Hetken kuluttua taivaanrannalle ilmestyi kirkas valonkajo. Ihmettelin sen kirkkautta kunnes se paljasti itsensä – puolikuu oli nousemassa taivaalle metsän takaa. Näky oli upea. Tähtiä oli ilmestynyt nyt jo enemmänkin näkyviin. Ilma oli täysin tyyni ja äänetön. Kuunvalo teki varjoja maahan kivistä, puista. Kaikki näytti ihan toisenlaiselta kuin hetki sitten.
Kaupungilla juhlittiin taiteiden yötä. Minäkin pääsin osalliseksi siihen, toisessa paikassa, metsän keskellä. Kuu tähtineen taivaalla, oli kuin muuttuva taulu. Oikeastaan luonto on taidettta aina, koko ajan. Viimeksi tällä samalla paikalla retkeillessäni, oli kevät. Värit olivat haaleita, Luonto oli vasta heräämässä. Nyt paikka oli muuttunut, värejä oli tullut lisää, varjot olivat tummempia ja nyt yön edessä näky oli taas toisenlainen.
Niin kuin taiteelle, on luonnollekin usein määritelty hinta. Minun mielestäni luontoa ja sen arvoa ei kuitenkaan voida määritellä rahassa. Luonto on elävä organismi. Se muuttuu ja se on herkkä muuttumaan, helposti huonompaan suuntaankin.
Minulle luonto kaikessa moninaisuudessa on kuin suuri taideteos, jota kukaan ei voi omistaa. Se kuuluu kaikille.
Jatkoin vielä hetken kuun tuijottamista. Oli jo lähes säkkipimeää. En malttanut vielä mennä telttaani nukkumaan, olihan taiteiden yö.
