Lakka on monivuotinen kasvi, jonka ohuen juurakon kärkisilmuista kasvaa keväällä 10–25 senttimetrin korkuisia karvojen ja lyhytperäisten nystyjen verhoamia varsia. Kussakin varressa on kahdesta neljään lehteä ja yksi kukka. Munuaismaiset ja kurttuiset lehdet ovat 5–7-liuskaiset. Liuskat ovat sahalaitaiset ja muodoltaan kolmiomaiset tai pyöreähköt. Lehtiruoti on pitkä. Suomessa kesäkuussa puhkeava kukka on valkoinen ja 2–3 senttimetrin kokoinen. Terälehdet, joita on tavallisesti 5–6, ovat muodoltaan vastapuikeat ja joskus lanttopäiset.
Heinä–elokuussa kypsyvä marja on puolipallon muotoon yhtyneistä hedelmyksistä muodostuva kerrannainen luumarja. Raakana se on kova, verholehtien peittämä ja valoon päin kääntyneeltä puolelta punainen, ja kypsyessään sen verholehdet avautuvat ja marjasta tulee kullankeltainen, pehmeä, mehevä ja aromaattinen. Marjan C-vitamiinipitoisuus on 3–4 kertaa suurempi kuin appelsiinissa. Kukinnan onnistuminen on paljolti kiinni sääolosuhteista ja pölyttäjistä; kesäinen halla tai terälehdet irrottava rankkasade saattaa romahduttaa lakkasadon ja vaikuttaa vielä seuraavanakin vuonna heikentävästi kasvuun. Lakkasato vaihteleekin muita luonnonmarjoja enemmän.
Toisin kuin useimmat muut Rubus-suvun lajit lakka on kaksikotinen, ja tarvitsee siten hede- sekä emiyksilön lisääntyäkseen. Linnut ja muut eläimet levittävät ulosteidensa mukana siemeniä syömistään marjoista, ja lisäksi lakka leviää tehokkaasti juurakkonsa avulla.
Lakka on yksi tyypillisimmistä suokasveista. Sitä esiintyy rämeillä, nevoilla, korvissa, kalliosoistumissa ja nummilla. Se muodostaa usein laajoja ja runsaita kasvustoja, ja monilla suoalueilla se on vallitseva kasvilaji. Usein puhutaankin varsin oikeutetusti lakkasoista, joissa lakan kukat ja marjat erottuvat maastossa silmiinpistävänä mattona. Lakan kasvualustan vaatimuksena on kosteus ja happamuus (pH 3,5–5,0). Ojitetulla suolla lakat lakkaavat vähitellen tuottamasta kukkia ja lopulta katoavat kokonaan. Myöskään suolaa ne eivät kestä. Lakka pystyy talvehtimaan alle −40 celsiusasteen lämpötilassa, minkä ansiosta se on yksi pohjoisimmaksi levinneistä kukkakasveista. Lakan pahin tuholainen on hillanälvikäs (Galerucella sagittariae) eli hillakuoriainen, jonka toukat ja aikuiset syövät kasvin lehtiä.
Lakka on levinnyt lähes koko pohjoiselle pallonpuoliskolle likimain 55 ja 78 leveysasteen välille. Suomessa lakka on yleinen koko maassa. Suomen perinteiseksi lakkapitäjäksi on nimitetty Ranuan kunta Peräpohjolassa, missä järjestetään elokuisin kuuluisat Hillamarkkinat.
Tuoreena käyttämisen ohella lakasta valmistetaan muun muassa hilloa, mehua, likööriä, marmeladia ja erilaisia leivonnaisia. Suomessa lakkaa syödään perinteisesti leipäjuuston kanssa, Norjassa kermavaahdon ja sokerin kanssa tai kakussa sekä Ruotsissa jäätelön kera. Kanadassa lakkaa käytetään erään erikoisoluen maustamiseen. Lakasta valmistetaan Suomessa lakkalikööriä ja myös Kanadan Newfoundlandissa eräs viininvalmistaja on tehnyt marjasta viiniä ja likööriä. Lakan lehtiä voidaan käyttää yrttiteessä.
Lakka on yksi arvokkaimmista luonnonmarjoista Suomessa. Sadon vaihtelevuuden takia marjojen kysyntä ylittää toisinaan saatavuuden erityisesti Norjassa, jonne viedään Suomesta vuosittain 200–300 tonnia lakkaa. Tilannetta hankaloittaa myös se, että lakkaa saadaan edelleen lähes yksinomaan vain luonnollisilta kasvupaikoiltaan, jotka ovat usein vaikeakulkuisia, etäällä asutuksesta ja täynnä vertaimeviä hyönteisiä. 1990-luvulla on alettu kehittää viljeltäviä lajikkeita Northernberries-projektin myötä, johon on osallistunut Norjan hallitus yhdessä Suomen, Ruotsin ja Skotlannin vastaavien tahojen kanssa. Yksi viljelyn hyödyistä olisi se, että lakka menestyy siellä, missä muut viljelykasvit eivät enää kasva. Toistaiseksi lakan viljely on kuitenkin osoittautunut enemmän tai vähemmän vaikeaksi ja kannattamattomaksi.
