maanantai 12. heinäkuuta 2010

Matkalla


Kajakin melaa rikkoo veden pinnan. Meri on täysin tyyni, kuin jäässä. Aurinko paistaa helteisesti pilvettömältä taivaalta ja lämmintä on lähes kolmekymmentä astetta. Olen merellä, saaristossa, väyläreittien ulkopuolella.

Tänne eivät monetkaan veneilijät tule, sillä matalikkoja ja kareja ei ole merkitty merimerkein. Siksi melominen tällaisissa paikoissa on mielekkäämpää, turvallisempaa.



Jokainen melan veto liuttaa minua vedenpintaa pitkin. Liun sulavasti, lähes äänettömästi, kuin hylje. Silmiä kirveltää. Olen tainut poltaa ne auringossa. Seuraava varjoisa paikka, saaressa, on parin tunnin päässä.

Haahkaparvi lentää suoraa minua kohti. Ne muuttavat suuntaa ja väistävät. Meriharakka lentää ohi.

Teen muutaman voimakkaan vedon melalla ja annan kajaakin liukua vedenpintaa pitkin. On käsittämättömän kuuma. Kastelen käsiäni vedessä ja yritän viilentää vedellä otsaani.


Kajakin keula kolahtaa hiljaa rantakallioon. Nousen ylös ja astun kuumalle kalliolle. Ilma on vieläkin helteinen. Merivesikin tuntuu lämpimältä. Riisuudun ja pulahdan pikaisesti uimaan. Vesi on kirkasta. Pohja erottuu vielä metrien päässä rannasta, vaikka tässä on jo syvää.

Nousen vedestä ja pukeudun. Kallioisia ja korkeita saaria näkyy jokapuolella ympärilläni. Tämä on välisaaristoa. Vähän kauempana alkaa ulkosaaristo, siellä saaret pienenevät ja muuttuvat puuttomiksi. Siellä voisi nähdä hylkeitäkin.

Istahdan taas kajakkiini ja jatkan matkaani. Näen joutsenia ja pari merimetsoa. Muutama tunti vielä melomista. Sitten olen perillä.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Mysteerijahti




Mysteerijahdin nähtiin purjehtivan Airistolla. Vaatimaton valkoinen purjevene lähti Satavan saarelta alkuviikolla. Vene on arvoiden mukaan ehkä kymmenen tuhannen euron arvoinen. Siinä on vaatimattomat makuutilat neljälle. Pieni pentteri ja isohko istuinlaatikko veneen takakannella.

Veneessä ei ole mitään sähkötoimisia luksuslaitteita. Vain muutama sisävalo kulkuvalojen lisäksi, sekä petroolilämmitin ja muutama kaappi tararoiden säilytystä varten.

Tätä jahtia, venettä, ei voi missään, eikä millään tavalla verrata nykyajan luksusjahteihin. Se ei pärjää sisätilojen toimivuudessa eikä siinä ole edes seisomakorkeutta.

Silti jahti on enemmän kuin rahalla voi saada. Purjehtiminen sillä on merielämys. Kaikki veneen hallintalaitteet vaativat ihmisvoimia. Kovalla tuulella veneen ohjauspinnaa saa pidellä tosissaan käsissään, kulkusuunnan oikeana pitämiseksi. Tuuli tuivertaa kasvoihin koko ajan venettä ohjatessa, ja jos sataa, kastuu veneen kippari varmasti, sillä sateelta suojassa venettä ei voi ohjata. Ja mikäli kartanluku ei onnistu on turha edes yrittää suunnistaa pelkän onnen varassa, sillä veneessä on vain kompassi.

Jahdin kippari ja matkustajat ovat niin lähellä luontoa, merta, kuin veneellä voi merellä olla. Jokainen, pienikin aalto tuntuu veneen rungossa vavisuttaen hieman venettä. kovemmalla tuulella veneen purjeita on reivattava käsin pienemmäksi.

Silti jahti on oikea purjevene. Sellainen vene, joka vaatii käyttäjältään merimiestaitoja. Kykyä ennakoida tuulta ja aaltojen liikkeitä. Tuulen aiheuttaman sorron ja kompanssin erannon tuntemista. Kokemusta oikeanlaisen ankkuripaikan löytämisessä. Ja merimisäännösten tuntemista.

Nyt tämä "mysteerijahti" on palannut taas kotisatamaansa.

Retki tälläisella jahdilla on aina rentouttava. Se vie voimia juuri oikealla tavalla käyttäjiltään. Meri ilma väsyttää. Tuuli ja aurinko ahavoittavat kasvoja. Tunne että keikkuu vielä kotonakin jää muistoksi muutamaksi tunniksi.

Purjehtiminen on kivaa. Ja mitä enemmän sen eteen on tehtävä töitä, sitä enemmin sitä voidaan kutsua purjehtimiseksi. Jahteja ja kokemuksia on monenlaisia.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Kesäleiri




Olen ollut ihan sanaton jo kuukauden. Kirjani saattaminen painoon on vienyt kaiken voimani. En ole jaksanut ajatella mitään.

Kouluistakin alkoivat lomat jo kauan sitten. Lapset ovat pyörineet pihalla ja ihmetelleet tekemisen puutetta.

Heinäkuun alussa alkoi tapahtumaan. Kotipihallemme tuli ensin yksi kaveri teltan kanssa. Sitten kohta toinen ja hetken kuluttua lapsia oli jo kaksitoista. Kävi ilmi että omat lapseni olivat kutsuneet luokkakavereitaan kotiimme kolmen päivän leirille. Hiljainen ja vähän tylsäkin arki muuttui hetkessä täydeksi vilinäksi. Ei sillä, ettei täällä ihmisiä muutenkin asustaisi. Nyt niitä oli hetken aikaa yhteensä kuusitoista, joista kaksitoista 10-11 vuotiaita.

Lapset pelasivat jalkapalloa, pesäpalloa ja saunoivat. Käytiin uimassa hiekkakuopilla polkupyörillä. Pelattiin korttipelejä ja juostiin nurmikolla sadettajan alla. IItaisin pihallamme olevassa ladossa oli disco ja yöt nukuttiin tietenkin teltoissa. Minun tehtäväkseni jäi lopulta vain ruoan laitto.

Olenhan minä ruokaa tehnyt, mutta kuudentoista ihmisen ruokailut olivat minullekin ihan jotain käsittämätöntä. Sillä aikaa kun valmistelin ruokaa, lapset joivat odottaessa kolme litraa mehua. Ruoan ja juoman kulutus oli jotain käsittämätöntä. Silti kaikki meni hyvin, jopa viimeisenä aamuna jolloin paistettin lättyjä aamiaiseksi.

Lapset ovat ihmeellisiä. juuri kun kuvittelet ettei niiden elämään mahdu muuta kuin videopelejä ja puhelimella viestittelyä, ne tulevat ja järjestävät itse ohjelmineen kavereilleen leirin.

Tosissani väitän että jos leiri-idea olisi ollut minun. Olisin tuskaillut ja suunnitellut. Miettinyt ja laskenut. Säätänyt ja organisoinut itseni uuvuksiin. Nyt minä vain olin ja ihailin kaiken sujumista. Ei mitään ennakko odotuksia. Ei väkinäisiä aikatauluja. Koko leiri lasten itse suunnittelemana.

Minulla ei juuri aikaa jäänyt osallistua peleihin, mutta silti tunsin kuuluvani mukaan. Oli ihailtavaa seurata sitä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja yhteishenkeä joka lasten keskuudessa vallitsi.

Mietin leirin loppuvaiheessa sitä, olivatko lapset viihtyneet. Tokaisin vitsinä että, "en jaksa enää" johon yksi leiriläisistä minulle iloisesti sanoi "me voitaisiin olla kaikki sinun lapsiasi". Nauroin ja lisäsin että, "ei ikinä!"

Kyllä se taisi olla kiva leiri.