On joulukuinen ilta. Kello on yhdeksän illalla. ulkona on ullut pimeää jo monta tuntia. Päätän yhtäkkiä lähteä melomaan. Eihän talvi ole vielä edes alkanut. Pakkasta ei juuri ole ollut ja taivaaltakin on tullut vain vettä, niin että maa on vielä pikimusta ja kurainen.
Innostun hetkessä asiasta. Pakkaan tavarani. Kanootti auton katolle ja matkaan. Ajan varoen pimeydessä pieniä hiekkateitä pitkin 70 kilometriä, tutulle järvelle. En näe ainuttakaan eläintä matkallani. Perillä astun ulos autostani. Hämmästyn pimeyttä. En näe eteeni metriäkään. Olen järven rannalla jolla ei ole ainuttakaan mökkiä. Koko alue on pyhitetty lintujärveksi.
Tiedän että järvessä on muutama saari. Olen yöpynyt aiemminkin niissä. Nyt pimeys on niin voimakas etten näe edes järven toiselle puolelle. En, vaikka sytytän taskulampun.
Järvi näyttää lampun valossa mustalta ja tyyneltä. Siinä on jotain jännittävää. Se ei tunnu aidolta. Kävelen aivan rantaan ja katson veteen. pohja näkyy selvästi. Näen jotain muutakin. Näen ilmakuplia? Kosketan varovasti veden pintaa ja melkein pelästyn - järvi on jäässä.
Miten ihmeessä järvi on jäätynyt? Eihän ole ollut edes pakkasta, vai onko. Muutama kymmenen kilometriä etelään ei talvesta ole ollut vielä oikein tietoakaan. Täällä on jo kunnolla jäätä. Heitän nyrkin kokoisen kiven järveen. Se kumahtaa ja pomppaa muutaman kerran. sitten jatkaa matkaa äänekkäästi liukuen jonnekin minne en enää näe. Minun on turha edes yrittää meloa.
Rannalla on onneksi laavu. Kannan varusteeni sinne. Sytytän nuotion. Kello on kohta jo kaksitoista yöllä. Lämmitän teetä ja jään pohtimaan välimatkaa kotoani tänne. Mielestäni välimatka ei ole pitkä. Kuitenkin se on riittävän pitkä siihen että voin todeta täällä olevan selvästi kylmempää.
Matkani ei kaduta minua, vaikka en melomaan päässytkään. Enemminkin naurattaa. Olen ajanut kohti kylmää pohjoista. Olen ylittänyt pienimuotoisen ilmastovyöhykkeen. On tapahtunut ilmaston muutos.
