Juoksen kuin hirvi. Harpon pitkiä askelia, hypin ja väistelen kiviä. Välillä jalat tikittävät kuin omepulone. Eteenpäin on pakko päästä. Iso oksa katkeaa otsaani, onneksi se tullut silmään.
Autan käsilläni oksia pois edestäni. Metsä on nyt niin tiheää etten näe edes mihin seuraavalla askeleella astun.
Äkkiä jalka pettää alta. Tunnen kaatuvani. Aika pysähtyy. Matka seisaalta alas on kuin hidastetusta elokuvasta. Olen kuin höyhen, joka leijuu hiljaa maata kohti. Mietin jo nousemista, vaikka olen vasta puolimatkassa alaspäin. Haparoin epätoivoisesti tukea jostain, turhaan.
Mätkähdän paksuun sammaleeseen. En tunne kipua. En siis satuta itseäni.
Housut kastuvat, takki kastuu, lakki kastuu. Mitä siitä. Ei minulla ole aikaa jäädä ihmettelemään. Nousen ylös paljon nopeammin kuin kaaduin.
Jatkan matkaani, kuin pikajuoksia. Kiipean ylös jyrkää kalliota pitkin. Olen apina. Kädet ja jalat työskentelevät, vain yhtä päämäärää varten. Pitää päästä eteenpäin.
Viimein pysähdyn. Olen perillä. Hengitän niin voimakkaasti, että minun pitää hekeksi painua kyyryyn ja ottaa tukea polvistani. Silmistäni valuu vesi. Tuntuu kuin sydän olisi korvissani.
Minua alkaa naurattamaan. Tunne on ihan outo. Adredaliini virtaa veressäni vieläkin. Hyvän olon tunne valtaa hetkessä koko mielen ja ruumiini.
Mihin minulla oli kiire. Sitä on vaikea selittää. Se tunne vain tuli yhtäkkiä ja se tunne sai minut valtaani.
Täällä minä nyt olen. Täällä ylhäällä kalliolla. Lähempänä.
Katson ylös haltioissani, täysikuu, siinä se taas on.
