Nousin normaaliin aikaan. Puoli seitsemältä aamulla ja lähdin tutulle lenkille koirien kanssa. Ilma oli viileä ja maassa oli usvakerros. Aurinko teki nousuaan metsän takaa.
Kävelimme pellolle. Paikoitellen aurinko teki sumun todella kirkkaaksi, häikäisevän kirkkaaksi.
Katselin juoksentelevia koiria. Ne hengittivät ulos paksua höyryä. Auringon valoa vasten ne olivat kuin höyrykoneita.
Siinä valossa oli jotain tuttua. Valo näytti lämpimän keltaiselta. Sellaista valoa aurinko tekee syksyisin, ainakin noustessaan ja laskiessaan.
Valo sai kaiken näyttämään lämpimältä. Se oli kuin muistutus menneestä kesästä.
Kesä on nyt ohi. On alkusyksy. Lehdet kellastuvat parhaillaan puissa. Heinät on pelloilta puitu. Muuttolinnut lentävät etelään.
Syksy tuntuu aina yhtä kaihoisalta. Syksy on kuin loppu. Mikään muu vuodenaika ei tunnu yhtä lopulliselta. Ei edes uusivuosi.
Kohta talojen piipuista nousevat paksut savupatsaat, silloin on jo pakkasta.
Väitän, ainakin itselleni, että tunnistaisin syksyn pelkän valon perusteella. Tai sitten minä kuvittelen. Jokatapauksessa aurinkogvalo ei minään muuna vuodenaikana näytä yhtä keltaiselta.
Seison hetken ihan hiljaa. Pidätän hengitystäni. Tämä on kaiken loppu ja alku. Se johtuu auringon valosta. Ihmeellinen valo.
