On tullut jo hämärä. Sytytän otsalampun ja kävelen peurojen tekemää polkua pitkin. Ohitan ampumakojun ja kasan syötiksi asetettuja porkkanoita. Koju on tyhjä, onneksi. Lamppu valaisee eteenpäin kymmenen metriä. Sen jälkeen valo hajoaa niin ettei se auta näkemisessä.
Taivas on pilvetön. Kuu on nousemassa. Ilma kylmenee yöksi. Hengitys höyryyntyy jo. Kuvittelen kaikenlaisia kohtaamisia, samalla kun väistelen kuusen oksia. Ylitän saareketta joka on karttaan merkitty nimellä Sudenalho. Vähän jännittää. Täällä on susia, tiedän.
Olen 15 minuutin kävelyn jälkeen hiestä märkä. Se johtuu kai adredaliinista. Ei tähän totu. En haluakaan että tottuisin, sillä silloin katoaisi mielenkiinto. Kaikki uusi on aina jännittävää, ja metsä yöllä on aivan eri paikka kuin päivällä. Ainakin mielikuvituksessa.
Saavun suon reunalle ja lähden ylittämään sitä. Kuu heijastaa maahan pitkän varjon minusta. Suon pinta on jäässä. Askel kantaa hetken, sitten se uppoaa märkään sammaleeseen. Kävelen kuin umpihangessa.
Tiedän minne olen menossa, silti epäilyttää. Suunnistaminen pimeässä on paljon työläämpää kuin valoisaan aikaan.
Raskaastii kävellen ylitän suon. Saavun perille, kalliolle, aivan suon reunaan. Alan etsiä itselleni yöpaikkaa. Olen jättänyt teltan kotiin ja aion yöpyä taivasalla makuupussini kanssa.
Otsalampun valossa silmäilen isoa ja tasaista kiveä, jonka olen aiemmin täällä nähnyt. Kivi on kuin Tapion pöytä, uhrikivi. Sen ympärillä on vain muutama puu ja näkyvyyttä kiven päältä on joka suuntaan. Aion yöpyä kiven päällä.
Nousen kivelle. Kuu valaisee jo niin etten oikeastaan edes tarvitse enää lamppua. Levitän pikaisesti makuualustan ja makuupussini. Kuuntelen hiljaisuutta. Kuulen vain sydämeni äänen, joka vieläkin lyö voimakkaasti. Kohta rauhoitun. Hiljaisuus on mykistävä.
Keitän teetä ja syön evääni. Sormia ja varpaita paleltaa. Joutsenparvi lentää äänestä päätellen ylitseni. Riisun päällysvaatteeni ja menen makuupussini sisälle. Suljen pussin niin että kasvojen kohdalle jää vain pieni reikä josta näen yläpuolellani tähtitaivaan. Hetken kuluttua olen laskenut nähneeni 17 sateliittia ja 8 tähdenlentoa. Nukahdan.
Herään, kun vesipisara tipahtaa kasvoilleni. Pakkanen on tehnyt jäätä makuupussin kaulukseen ja se sulaa. En tiedä mitä kello on. Taivas on piki musta ja täynnä pieniä tähtiä.
Nyt se alkaa. Autoni suunnasta. Kuulen selvästi. Jännityn ja herään unestani lopullisesti. Makaan hievahtamatta. Susi ulvoo. Sitten tulee hiljaista. Kymmenen minuutin päästä se alkaa taas. Nyt toisesta suunnasta. Taas tulee hiljaista ja kuluu aikaa. Nyt ääni kuuluu jo vastakkaisesta suunnasta. Kuvittelen kartan eteeni. Näen miten susi kiertää minua. Se ei uskalla tulla lähelle. Se viestii läsnäolostani muille. Se tietää varmasti että olen täällä.
Otan puhelimeni. Työnnän sen ulos makuupussistani. Yritän äänittää suden ääntä. Onnistun. Ääni ei tule hyvin tallennetuksi, mutta tiedän sen olevan aito ja siitä saa selvää. Tyytyväisyys valtaa mieleni.
Kuvittelen olevani susi. Susi, susien laumassa. Se tuntuu hyvältä.
Susi pelkää kuollakseen ihmisiä. Niin on pakko, sillä se on ainut suden selviytymiskeino. Se on luonnon laki. Sudet ovat saaneet aina ihmisten vihat päällensä. Susia on aina pelätty. Minä kunnioita niitä. Arvostan ja ihailen. En tahdo pahaa susille. Haluan vain tietää että ne ovat täällä.
Kuuntelen vielä hetken kunnes nukahdan. En mahdu mukaan laumaan vaikka haluaisin. Olen häirikkösusi.
