Työt ja tekemiset ovat pitäneet minut poissa metsästä nyt muutaman päivän ajan. Hermostuttaa. Sitä välillä kuin salaa vilkuilee metsään päin. Tutkailee säätä ja on jotenkin malttamaton. Kiirehtii asioiden kanssa, niin kuin se jotain hyödyttäisi.
Kaipaan ja ikävöin metsään. Ei se ole mikään pakkomielle, mutta kai sitä silti kaivata jotain voi ☺
Tänä aamuna pysähdyin miettimään. Mihin minulla on kiire? Miksi minä hoputan itseäni? Pelkäänkö että metsä jättää minut, hylkää ja alkaa vierastamaan, hyljeksimään? Mitä jos en ehdi sinne?
Pelko on aiheeton. Ei metsä jätä. Se odottaa uskollisesti, samanlaisena kuin sieltä viimeksi poistuit. Metsä – luonto on virkistyspaikka, elämän alku ja loppu. Se on oikeastaan kaikkialla mitä ympärillämme on, kun ulos astumme.
Miksi en voisi keskittyä siihen mitä nyt teen, luottavaisin mielin. Pääsenhän minä ulos joka päivä. Voin nuuhkia ilmaa, katsella pilviä, kävellä märällä nurmikolla tai vaikka kuunnella aamuisin lintujen laulua. Se kaikki on osa luontoa.
Luonnosta voi nauttia kuka tahansa ja lähes missä tahansa, koska vain. Ei siihen tarvita aarnimetsiä, soita, tyyniä meren lahtia. Luonto on ympärillämme kaiken aikaa. Usein lähempänä kuin näemmekään.
Miksi siis en nauttisi – nyt. Siitä mitä on tässä. Kohta olen taas kuitenkin jo metsässä.
