Uskottava se on, pieneen metsäänkin voi eksyä. Tai mitä tarkoitetaan pienellä metsällä. Käväisin kurjenrahkalla. Ajattelin että käyn katsastamassa yhden kallion laen. Katsoin kotona kartasta paikan ja lähdin matkaan. 15 minuutin autolla ajo, auto parkkiin metsätien laitaan ja kävellen metsään. Ajattelin että vain käyn, noin tunnin reissu.
Suunnistin suoraa päätä kalliolle, jota kotona kartasta katselin. Se oli noin kilometrin päässä autopaikastani, itään päin. Kallio näytti juuri niin upealta kuin olin sen kuvitellutkin näyttävän. Riittävän tasaista teltan pystytykseen ja sanoin kuvaamattoman kaunista. Tänne pitää seuraavaksi tulla yöksi, päätin.
Lähdin kävelemään takaisin autolle. Alkoi sataa hiukan ja pysyttelin metsän puolella suojassa. Etten ihan avokalliolla kastuisi. No se tarkoitti sitä että piti vähän kiertää.
Metsässä oli huumaava tuoksu. Metsä kallion alapuolella oli korpisuota, jossa suopursut olivat täydessä kukassa. Sammaleet olivat kirkkaan vihreitä, toiset tummempia, toiset vaaleampia. Olin ihan haltioissa. Nuuhkin ilmaa ja silmät suurina kuljin eteenpäin. Tuli vastaan aina vain kauniimpia näkyjä, hiljaisuutta, koskematnta luontoa.
Yhtäkkiä edestäni nousi runsaan metrin korkuinen metsäkauris ja sen ainoastaan noin 30 cm korkea vasa. Vasa oli niin pieni että hädin tuskin pysyi pystyssä. Käännyin rauhallisesti takaisin ja jätin kauriit omaan rauhaansa.
Jatkoin matkaa. Ihmettelin kasveja, puita. Seurasin ojaa ja vesisade vain yltyi. Tiheämmässä kuusikossa ei satanut niin paljon mutta kiusaksi olivat tulleet hyttyset.
En tiedä miksi unohdin koko ajan tajun, sillä hetken kuluttua huomasin olevani eksyksissä. Aurinkoa ei näkynyt. Kompassi oli kotona, samoin kartta. Auto olisi lännen suunnassa jossain, mutta olin jo kulkenut varmasti ympyrää, enkä tiennyt ilmansuunnista mitään. Sitä paitsi tie jolla autoni oli, oli umpitie, joka päättyi, joten sen ohikin olisi mahdollista kävellä.
Nauroin itselleni ääneen. Olinpa tyhmä. Tiesin että mitään hätää ei ollut. Vesipullo oli rinkassa. Puhelin taskussa. Olin kuitenkin jo läpimärkä. Päätin etten takuulla soita kenellekään. Pitäähän minun yksin selviytyä.
Katselin puista ja muurahaiskeoista ilmansuuntia. Kävelin enkä enää välittänyt sateesta. Kolme tuntia harhailtuani, kuin taikaiskusta, suoraan edesäni, näin autoni.
Kellon mukaan olin kome tuntia matkassa. Harhailin siis 2,5 tuntia!
Oma tyhmyyttä kaikki, koko eksyminen. Tiedän ettei metsään pidä lähteä ilman karttaa tai kompassia. Luotin liikaa itseeni. Keli voi muuttua yllättäen. Eikä maamerkkejä ei korvessa ole helppo lukea.
Missään vaiheessa en pelästynyt. Oikeastaan nautin eksymisestäni. Tiedän ettei eteläsuomessa ole sellaista metsää mihin normaali suomalainen ihminen voisi eksyä niin että hengenvaara uhkaisi, paitsi jollei jotain satu.
Ei eksyminen kuitenkaan kivaa ole. Kaikki aikataulut menevät sekaisin. Vaatteet voivat kastua jos alkaa satamaan eikä ole varustautunut oikein. Pimeys voi tulla ongelmaksi.
Tästedes muistan ja muistutan kaikkia. Kompassi vähintään mukaan metsälle. Juomavettä ja sateenpitävä takki ja ensiapulaukku tietenkin, joka sisältää myös avaruuspeitteen. No mitäs sitä enempää miettimään. Se oli eilen ja nyt on nyt. Opettavainen retki kuitenkin. Sattuuhan sitä ☺
