Satoi kaatamalla vettä. Makasin hiljaa teltassani, suolla, ja kuuntelin sadetta. Olin kuin suuren rumpuorkesterin keskellä. Jokainen teltan kattoon putoava pisara kumahti pingottuneeseen telttakankaaseen kuin lyömäsoittimen kapula. Silti se ei häirinnyt. Olin keskellä luontoa, sateen suojassa. Kello oli ehkä kymmenen illalla, en tiedä. Nukahdin.
Havahduin voimakkaaseen tuulenpuuskaan. Sade oli edelleen kovaa. Teltan päädystä tuuli sisälle ja se toi kasvoihini vesipisaroita. Olin jättänyt oven yläosasta tahallaan raolleen. Oli mahdotonta kuulla muuta kuin sadetta ja tuulen kohinaa.
Heräsin aamuauringon noustessa. Sade oli loppunut. ilma oli tyyni. Makailin hetken hiljaa ja tuijottelin teltan kattoon. Jostain kaukaa kuului kurkien ääniä. Yhtäkkiä, varmasti alle puolen kilometrin päässä, alkoi yksinäinen susi ulvoa. Se kuului kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. kuuntelin sitä hengitystäni pidättäen ja mietin oliko se vaistonut tai nähnyt minut – varmasti oli.
Nousin ja menin ulos. Aurinko teki vieläkin nousuaan. Suo peittyi parimetriä paksun usvan alle. Siellä täällä käkkärämännyt nousivat ylös usvan keskeltä. Ilma oli kostea, viileä, täynnä happea, sitä oli hyvä hengittää. Näky oli uskomattoman kaunis. Luonnollinen ja koskematon.
Tämän maiseman, oli ulvova susi nähnyt varmasti satoja kertoja aikaisemmin. Olin kateellinen sille :) Toisaalta olin myös onnellinen. Olin Lounais-suomen viimeisillä erämaa-alueilla. Nämä maat kuuluvat Hirville, peuroillle, karhuille ja – Susille :)
Joskus ajattelen sitä, onko minulla oikeutta häiritä eläimiä niiden elin alueilla. Ehkä ei olisi. Silti menen sinne aina yhä uudestaan ja uudestaan? jokin kumma minua sinne vetää. Yksi asia on kuitenkin varma. Väistyn jos eläin tulee vastaan. Minua ei tarvitse pelätä, ei yhdenkään eläimen, sillä minä en ole metsästäjä. Silti toivon, että eläimet pysyvät villeinä ja karttavat ihmisiä. Niin kuuluu olla, sillä ainoastaan siten ne ovat turvassa, eikä ihminen pääse niitä hävittämään.
Pysähdyin hetkeksi ja muistelin tekstiä jonka juuri luin:
”Olemme tunteneet toisemme niistä ajoista lähtien, kun vain aurinko ja kuu valaisivat. Me tarkkailimme teitä tuolloin niin suurista, läpitunkemattomista metsistä. Olimme näkemässä kun te keksitte tulen ja outoja työkaluja. Harjujen päältä me tarkkailimme, kun te metsästitte ja kadehdimme taitojanne. Me olemme syöneet teidän jätteitänne. Te olette syöneet meidän.
Me olemme kuullet teidän laulujanne ja katselleet tanssivia varjojanne kirkkaiden tulien äärellä. Kauan sitten, niin kauan että tuskin muistamme ne ajat, jotkut meistä liittyivät teihin istuakseen noiden tulien lähellä. Meistä tuli osa teidän laumaanne, me osallistuimme jahteihinne, suojelimme teidän pentujanne, autoimme teitä, pelkäsimme teitä, rakastimme teitä.
Olemme eläneet yhdessä kauan. Olimme paljossa samankaltaisia. Siksi kesyt sudet hyväksyivät teidät. Tiedän, että jotkut teistä kunnioittivat meitä, villejä. Me olemme hyviä metsästäjiä. Myös me kunnioitamme teitä. Te olitte hyviä metsästäjiä. Meillä oli tapana katsella, kuinka te metsästitte yhtenä joukkona kesyjen susien kanssa ja hankitte lihaa.
Silloin kaikkea oli paljon. Teitä oli vähän. Metsät olivat suuria. Me ulvoimme kesyille susille öisin. Jotkut palasivat metsästääkseen kanssamme. Jotkut me söimme, koska heistä oli tullut hyvin outoja. Näin olivat asiat hyvin hyvin kauan. Se oli hyvä järjestys. Joskus me varastimme teiltä, kuten tekin varastitte meiltä. Muistatteko, kun te näitte nälkää, lumi oli syvää ja te söitte meidän tappamaa lihaa? Se oli yhteispeliä. Se oli laina. Jotkut kutsuivat sitä lupaukseksi.
Kuten monet kesyt sudet, useimmat teistä ovat muuttuneet hyvin omituisiksi. Nykyään emme enää tunnista joitakuita teistä. Kerran olimme niin samanlaisia. Te kesytitte myös saalislihan. Kun me ryhdyimme jahtaamaan teidän kesyä lihaanne (typeriä olentoja, jotka eivät kunnioita kuolemaa, mutta mistäs teet kun villiä lihaa ei ole), te vainositte meitä. Me emme ymmärrä. Kun teidän laumanne kasvoivat suuremmiksi ja tappelivat keskenään, me panimme sen merkille. Katselimme suuria taisteluitanne. Me mässäilimme jälkiinne jättämillä ruumilla. Silloin te vainositte meitä vielä enemmän. Me emme ymmärrä. Te heidät tapoitte.
Meitä villejä on nyt hyvin vähän. Te pienensitte metsät. Te olette tappaneet monia meistä. Mutta yhä me metsästämme ja ruokimme kätketyt pentumme. Me tulemme aina tekemään niin. Aprikoin, tekivätkö ne kesyt sudet, jotka elävät teidän kanssanne, hyvän valinnan. Ne ovat menettäneet villin luontonsa. Niitä on paljon, mutta ne ovat outoja. Meitä on vähän. Tarkkailen teitä edelleen, nyt siksi että voisin vältellä teitä.
En usko enää tuntevani teitä.”
Kirjasta: Veljeni susi, unohdettu lupaus. Jim Brandenburg
