Retkeily on ihanaa. Retkeily on nautinnollista, niinkuin hyvä ruokakin. Olen jankannut sitä loputtomasti ja tulen kai loputtomasti jankkaamaan.
Lähdin tällä kertaa intiaanikanootillani merelle, sisäsaaristoon, sillä kauas avomerelle sillä ei kannata lähteä. Tuuli vie sitä miten sattuu, kun yksin sillä meloo. Ilma oli kuitenkin mitä parhain. Aurinko paistoi ja meri oli lähes tyyni. Meloin hiljakseen kapeata sunttia pitkin ja ihailin maisemia – jylhiä kallioita, jotka nousivat suoraan merestä korkeuksiin, metsää joka kasvoi meren rantaa saakka, je peltoja jotka näyttivät nousevan suoraan merestä.
Olin saaristossa, ”lähellä” kaupunkia, joten kesämökkejäkin riitti. Ajattelin miten onnekkaita ihmiset olivat omistaessaan mökin näin kauniilta paikalta. Sai katsella mökin terassilta kuinka ohi lipui veneitä, ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan. Aurinko laski joka ainut ilta, lämmittäen mökin seinää. Mikä siinä olisi istuskellessa ☺
Nyt veneilijöitä oli kuitenkin vähän, sillä oli syyskuun puoliväli ja maanantai ilta. Useissa mökeissä olivat isännänviirit paikoillaan, vaikka kovin hiljaiselta muuten näyttivätkin.
Suuntasin keulan, auringon laskiessa, kohti saarta, jonka muistin olevan luonnon tilassa, toisin sanoen vailla mökkejä. Lähempänä totesin kuitenkin muistaneeni väärin, mökkejä oli tämänkin saaren rannassa, mutta ei monta, sillä saari oli valtavan kallioinen ja korkea.
Meloin riittävän kauas mökeistä ja rantauduin. Nostin kanootin piiloon rantakivien taakse ja aloin uuvuttavan kiipeämisen kohti huippua. Kallio oli todella jyrkkä ja korkea. Meni aikaa ennekiun pääsin sen huipulle, mutta se oli vaivan arvoista.
Ylös päästyäni, aurinko teki jo laskuaan ja sen viimeiset säteet paistoivat vielä kallion laelle. Alhaalla merenpinnassa oli jo varjoista. Mietin miltä tuntui vuorikiipeilijöistä, jotka näkevät auringon vielä kauan sen jälkeen kun se on laskenut vuoren juurella asuvien näkymättömiin.
Ihailin näkymää laella istuskellen. Kuuntelin merilintujen laulua. Siellä täällä taivaanrannassa alkoi nousta vaaleita savupatsaita taivaalle, kun jotkut mökkiläiset panivat saunansa lämpiämään.
Oikeastaan tunsin olevani onnekas. Perheelläni ei ole kesämökkiä. Ei omaa rantaa eikä kalavesiä. Sen sijaan minulla on mielikuvitus, rakkaus luontoon ja loputon uteliaisuus sitä kohtaan. Retkeilen lähes aina metsässä kävellen, hiljaa nauttien. Miksen voisi välillä lähteä merelle, kanootilla tai kajakilla ja tulla takaisin, vailla murheita siitä, menikö mökin ovet lukkoon, onko vene kiinnitetty, ettei tuuli vie...
Tietenkin haluaisin että minullakin olisi mökki, mutta se ei nyt ole mahdollista. Sen sijaan minulla on mahdollisuus telttailla ja retkeillä, maailman kauneimmassa saaristossa, puhtaimmissa metsissä, ja se on jokaisen niin haluavan oikeus, sillä onnea tai hyvää oloa ei voi omistaa, sen voi kyllä löytää ja tuntea. Ja kun sen kokee, sitä viimeistään silloin tajuaa olevansa onnekas ☺
