Kun retkeilee tarpeeksi, viettää aikaa ulkona, nukkuu teltassa, luulisi että se kaikki alkaa kyllästyttää, tuntua samanlaiselta - mutta ei se mene niin. Luontoon lähteminen voi olla samanlaista, samantapaiset rutiinit toistavaa suoritusta. Pakataan varusteita, ihmetellään karttoja, pukeudutaan kelin mukaan tms. mutta kun matkaan pääsee, muuttuu kaikki hetkessä uudeksi, sillä mikään retki, lyhyt tai pitkäaikaisempi, ei ole samanlainen, ei edes silloin kun retkeilee samaan paikkaan toistamiseen.
Mietin usein miksi se on niin, miksei ulkona liikkuminen kyllästytä. Joskus voi olla väsynyt, tai sairas, silloin on paras pysyä sisällä ja levätä itsensä kuntoon. Mutta viimeistään silloin, kun olo kohenee, sitä alkaa taas kaipaamaan ulos luontoon.
Olen yöpynyt tänä vuonna reilusti sata yötä ulkona, teltassa tai taivasalla, ja kun mietin taaksepäin näitä öitä, tuntuu siltä kuin olisin ollut vasta muutaman yön luonnon helmassa.
Päätin uutena vuonna että tästä tulee minulle sellainen vuosi, että nukun joka ikisen täydenkuun ulkoilmassa, mutta nyt olen tehnyt sen jo moninkertaisesti.
Ensimmäiset yöt talvella olivat kirkkaita kuutamoöitä. Aina en edes retkeillyt kauas, vaan saatoin nukkua taivasalla kotipihallani. Sitten talven lopulla aloin retkeillä kauemmas metsään. Vaikka pimeys oli samanlaista, jokin muuttui, se tuntui.
Jossain vaiheessa kaukana syvällä metsässä tuli yöllä sellainen tunne. että on ajassa, jota ei ole, paikassa jossa päivämäärällä tai vuodella ei ole väliä. Vuodenajat muuttuvat, mutta kellon aika, päivät, kiireet, aikataulut ja myöhästymiset ovat jossain muualla. Se tila jäi mieleen. Sitä tunnetta alkoi kaipaamaan.
Meni hetki tajuta että sellaiseen tilaan voi päästä aina uudelleen ja uudelleen. Sitä mietti ja puntaroi omia menojaan ja rutiinejaan. Se on monesti niin, että sitä mitä pitää tärkeänä, sen ehtii aina tekemään, ja minä tein luonnossa olemisesta itselleni tärkeän. Sovitin sen niin ettei se häiritse muuta arkeani. Myönnän että asiaa helpottaa se että asun kansallispuiston reunalla ja pääsen viidessä minuutissa koskemattomaan metsään, takapihaltani kävellen. Mutta uskon että samantapaista luonnossa olemista voi harjoittaa myös kaupungissa asuessa. Aina ei tarvitse yöpyä ulkona.
Olin houkutellut opiskelukavereitani retkelle, sillä toivoin että kuulisimme yöllä susia. Matkasimme kauas metsään, ensin autolla pikkuteitä ja lopulta kompassilla suunnistaen. Ja kun lopulta päädyimme perille, sain telttani pystyyn, märälle sammaleen ja jäkälän piettämälle kalliolle, huomasin olevani totaalisen riippuvainen näistä retkistäni.
On vaikea kuvitella mitä muut ajattelivat, miten muut kokivat luonnon. Sitä kuitenkin toivoo ja tekee kaikkensa että saisi jaettua hyvät kokemuksensa. Sitä haluaa ettei mikään asia tunnu kenestäkään pahalta ja että vieraat tuntisivat edes hitusen sitä nautintoa jota itse ulkoilussa tuntee.
Me emme kuullet susia. Yö oli säkkipimeä ja kostea. Aamulla paistoi kuitenkin lämmin aurinko. Olin iloinen siitä että olin saanut seuraa.
Jos ystäväni tunsivat edes vähän sitä samaa tunnetta luontoa kohtaan kuin minä, niin kuin toivon ja uskon, tiedän että he nauttivat retkestämme, sillä ainakin minä nautin. En tunnu kyllästyvän ollenkaan, sillä olen koukussa luontoon ☺
