Kuvia on monenlaisia. Usein kuitenkin, kun puhutaan kuvista, tarkoitetaan valokuvia.
Valokuva voi olla hyvin tarkka dokumentti jostain tapahtuneesta, tai sitten se voi olla vain kuva muiden kuvien joukossa, niinkuin monet ottamamme valokuvat usein ovat. Valokuvia ihastellaan ja ihmetellään. Voidaan sanoa että kuvat ovat hienoja, tai sitten niitä voidaan pitää epäonnistuneina.
Onko sillä merkitystä, onko kuva hieno, tärähtänyt tai muuten vain epäonnistunut?
Valokuva on parhaimmillaan sellainen joka viestii tunnelmaa. Kuva joka vie katsojan siihen tilanteeseen jota kuva esittää. Minulle parhaimpia ja hienoimpia valokuvia ovatkin melkein puolivahingossa otetut kuvat. Kuvat joissa kuvan kohde ei ole valmistautunut kuvattavana olemiseen. Silloin kuvaan tallentuu aitoa teeskentelemätöntä elämää.
Paras valokuva ei olekaan minulle vuoden kaunein luontokuva tai joku muu kilpailun voitanut kuva. Yhtä, parasta ja kauneinta valokuvaa ei minun mielestäni voi edes valita. Ei myöskään parasta valokuvaajaa.
Parhaat kokemukset ja tilanteet syöpyvät muistiin, eikä niitä voi, tai usein edes ehdi kuvata. Tällaiset muistikuvat ovat muistoja, mielikuvitusta, tunnelmaa ja syvää mukana elämisen tunnetta. Hyviä ja kauniita, täydellisiä kuvia jää mieliimme päivittäin ilman kameraakin.
Onnistunut valokuva voi kuitenkin muistuttaa ja johdattaa katsojan lähelle tällaista tunnelmaa. Eikä kuvan tarvitse olla edes teknisesti onnistunut. Tunne on tärkein.
Hyvään valokuvaan ei aina tarvita ammattivalokuvaajaa, sillä loppujen lopuksi, jokainen meistä itse, on aika usein parhaan kuvan ottaja.
