Aurinko häikäisee minua. Seison kaukana meren jäällä. Katson valkoiseen horisonttiin jota ei oikeastaan ole, sillä taivaanranta ja meren yhtymäkohta näyttävät yhtä valkoisilta. Manner ja saaret ovat ovat jossain takanani.
Olen kuin aavikolla. Täällä ei ole mitään, paitsi tyhjyyttä. Astun varovasti, askel kerrallaan eteenpäin, kuin hidastetusta elokuvasta. Kenkäni uppoavat kymmenensenttiä paksuun puhtaan valkoiseen puuterilumeen. Tunnustelen jäätä lumen alla, sillä epäilen jään paksuutta. Se on kuitenkin turhaa. Jää kantaa varmasti. Silti, yksin täällä kaukana, oloni on jotenkin epävärma.
Täällä on hiljaista. Se on erilaista kuin metsässä. Hiljaisuus tuntuu valtavan suurelta. En edes oleta kuulevani mitään. Ennemminkin tunnen, kuinka askeleittenikin suhina karkaa kauas tyhjyyteen, kuin valtavaan avaruuteen.
Nautin olostani. Olen yksin paikassa jota en voi ilman tarkkaa gps-vastaanotinta määrittää. Kaikki ympärilläni näyttää samanlaiselta ja silti niin koskemattomalta – uudelta.
Kävellen pienen lenkin. Askeleistani jää lumeen jäljet. Muita jälkiä ei ole. On vain pieniä tuulen muodostamia lumidyynejä. Olen ensimmäinen ihminen täällä, tässä paikassa, tunnen sen.
Askeleeni eivät ole sen pienempiä minulle kuin muillekaan olisi, eivätkä mitenkään suuria askeleita ihmiskunnallekaan.
Silti tunnen ylpeyttä siitä että saan olla täällä.
Olen kuin Neil Armstrong, joka käveli kuussa, paikassa joka myöhemmin sai nimekseen Rauhallisisuuden meri.
