Kävelen pimeässä metsässä. On helmikuun alku. Luminen polku kiemurtelee eteenpäin. Maassa olevat vanhat jäljet kuuluvat minulle.
Alitan kanahaukan pesän. Kohta pesä on taas elämää täynnä. Silloin minun pitää muuttaa reittiä, niin että saavat pesiä rauhassa.
Pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta. Lumi imee itseensä kaiken äänen. Jos tällä hiljaisuudella olisi väri, se olisi pikimusta.
Äkkiä pelästyn. En pysty hahmottamaan sijaintiani. Seison edelleen polulla, mutta kaikki ympärilläni on vierasta.
Puut näyttävät isommilta. Lumiset kiven järkäleet tuntuvat vaanivan minua. Tunnen että minua tarkkaillaan.
Kehoni valpastuu, kuuloni herkistyy, ja silmäni tarkkailevat otsalampun valossa ympäristöä. Yritän pidättää hengitystäni.
Olotila on minulle tuttu. Se tulee usein kun kohtaan yksin pimeässä metsässä jotain tuntematonta.
Jos en hallitsisi jännitystä, se voisi muuttua peloksi. Silloin suhteellisuuden tajuni olisi vaarassa, Suojeluvaistoni voisi nousta huippuuunsa. Tulisi tunne että on selviydytttävä keinolla millä hyvänsä.
Järjellä ajatteleminen on paras tapa pitää turha pelko poissa. On pysyttävä rauhallisena ja mietittävä syytä mikä jännittää.
Pelko on usein mielikuvituksen keksimää. Se on olettamusta siitä mitä tapahtuu. Se on ennakointia pahimmasta mahdollisesta.
Pelko on vaisto, joka periytyy geeneissämme. Pelon tunteen ansiosta olemme pysyneet hengissä ajautumatta hengenvaarallisiin tilanteisiin. Pelko onkin puolustuskeino. Se varoitus vaarasta, tai sen uhasta.
Nyt ei kuitenkaan ole vaaraa. Jännitykseni laantuu eikä muutu peloksi.
Kuu tulee esiin jostain puiden lomasta. Pimeä metsä muttuu hetkessä kauniiksi. Samalla se on kutenkin edelleen mystinen ja arvoituksellinen. Se saa joskus mielikuvituksen valloilleen.
Jatkan matkaani, pelko ilman syytä on turhaa.
