Kello on kolme iltapäivällä ja aurinko tekee jo laskuaan. Valoa riittää vielä pariksi tunniksi. Se riittää minulle, sillä olen lähtenyt hiihtämään päiväksi. Ihailen näkyä ympärilläni. Aurinko saa hangen säteilemään. Havupuiden oksilla on niin paljon lunta, etteivät ne pystyisi enempää kantamaan. Jossain kaukana korppi pitää yksinäistä meteliään, sukset suhisevat allani hangessa, muuten on täysin hiljaista.
Hiihdän metsän läpi, etsien samalla avonaisempia kohtia. Niissä ei sukset takerru hangen alla oleviin juurakoihin.
Muutama päivä sitten näin pikkulintuparven. Nyt ne lentelevät jossain muualla. Metsä tuntuu autiolta.
Saavun suon laitaan. Täällä hangen alla talvehtivat lakat ja karpalot, suopursut tuoksuvat ja jalat uppoavat vetiseen sammaleeseen. Nyt kaikki on valkoista, lumen peittämää. Siellä täällä pieni vaivaiskoivun varsi ja lumiset kääpiömännyt lepäävät liikahtamatta ja odottavat kevään tuloa.
Minusta talvinen luonto on kaunis. Ihmiset usein sanovat olevansa kesäihmisiä tai talvi-ihmisiä. Jotkut taas sanovat pitävänsä keväästä ja toiset syksystä. Makuasioita on paljon.
Kun tarkemmin ajattelen niin tällaisten mieltymysten mukaan voisi olla vielä yksi ryhmä. Heitä voisi kutsua luontoihmisiksi. Luontoihmiset ajattelevat vuoden kiertokulkua yhtenä kauniina, muuttuvana ajanjaksona – tilana. Jokainen vuodenaika on heille yhtä tärkeä.
Luontoihminen ei haikaile kevättä tai kesää talvella, sillä hän tietää että niiden aika tulee. Luontoihminen nauttii luonnosta nyt, tällä hetkellä, sillä hän tietää että ulkoilu on virkistävää ja rentouttavaa. Ja se on sitä aina, vuodenajasta riippumatta.
Me kaikki voisimme olla luontoihmisiä, jos vain haluaisimme. Eikai kesän lämpöä mikään korvaa, mutta ei myöskään koskemattomia valkoisia hankia talvella. Jokaisella vuodenajalla on tarkoituksensa ja kaikista vuodenajoitsa voi nauttia.
Sillä kaikki on lopulta kiinni vain halusta ja viitseliäisyydestä.
