Lumi sulaa takinkauluksessani ja kylmä vesi valuu pitkin selkääni vaateiden alle, samalla kun päälleni putoaa taas valtava lumiryöppy. Hiihdän korpirämeellä. Puut ovat tykkylumen peittämät. Lumisia oksia on mahdoton väistellä. Pakkasta on seitsemän astetta, minulla on silti kuuma.
Käsissäni on villaiset tumput. Ne ovat ulkopuolelta lähes jäässä. Hikoilevista käsistä nouseva kuuma ilma tiivistyy vedeksi ja jäätyy hanskojen ulkopinnoille.
Ainuttakaan havaintoa ihmisistä ei ole vastaan tullut. Silti hanki on jälkiä täynnä. Ne kuuluvat hirville, kauriille, oraville ja ketuille. Kohta näen polun jossa on tallustellut kolme sutta.
Jälkiä on niin paljon että voisi kuvitella täällä olevan jo ruuhkaa. Mutta minä en näe ainoatakaan eläintä.
Sukset sukeltavat eteenpäin lumen alla. Välillä ne takertuvat johonkin oksaan. Joudun silloin peruuttamaan, nostamaan suksen kärjen ylös hangesta ja astumaan eteenpäin. Näin menoni on jatkunut jo tunnin.
Saavun ison suon reunaan ja hiihdän sen keskelle. Täällä lumi kantaa jo paremmin. Suon pinta on jäässä. Lunta on paikoin vain kymmenen senttiä. Suksista näkyy kärjetkin hiihtäessä.
Kierrän vielä useamman kilometrin ja palaan sitten lähtöpisteelleni.
Otin matkalla muutaman valokuvan. Tärkeintä oli kuitenkin tuntea metsä ympärilläni, seistä hetki suolla ja ihastella koskematonta luontoa. Ei sitä tunnetta mikään kuva pysty kertomaan.
Hiihtäminen metsässä jossa ei ole valmista latua on ihan toisenlaista kuin kuntoladut. Täällä en ole nopeimpien hiihtäjien edessä. Täällä määrään itse vauhdin ja suunnan. Seuranani on vain luonto ja minä itse teen ladun.
