Ihmisen elämä on odotuksia täynnä. Toivotaan parempaa ja unohdetaan että elämä ilman mitään odotuksia on usein riittävää ja hyvää.
Liian pienistä asioista tehdään suuria murheita. Anteeksi antaminen ja hyväksyminen ovat mahdottomia. Toista ihmistä vastaan tuleminen ei tule kysymykseenkään, vaan odotetaan itse anteeksipyyntöä.
Ihminen on liian viisas. Ihminen viisaudellaan tekee usein itsetään tyhmän ja tunteettoman. Kiittämättömän.
Eläimet osaavat paremmin hyväksyä ja nauttia elämästä ilman mitään pyyntöjä. Koiran omistajat tietävät miten koira osoittaa ilonsa jo silloinkin kun käyt ulkona viemässä roskat roskikseen ja jätät koiran sisälle odottamaan.
Ihminen on niin viisas ettei se odota. Itsestäänselviä asioita on liikaa. Asioita joista ei tarvitse kiittää. Ei tarvitse odottaa, ainakaan silloin kun tapahtuma ei tuo mitään uutta.
Ihminen tottuu ja kyllästyy helposti siihen mikä on tuttua ja itsestään selvää. Unohdetaan että mikään asia ei lopulta ole itsestään selvyys. Jokainen matka voi olla viimeinen. Jokainen teko tai pyyntö, sana, voi jäädä kesken vailla vastausta.
Istun lumisateessa pienessä mytyssä puuta vasten suonreunalla. Näin tänne tullessani viidet sudenjäljet. Nyt peityn pikkuhiljaa lumeen. Minua ei palella. Tunnen oloni lämpimäksi. Mietin omaa itsekkyyttäni. Miksei kukaan kysynyt mihin lähden? Miksen itse edes kertonut mihin lähden? Kiinnostiko ketään?
Vastaan itselleni etten tiedä. Olen liian viisas, tyhmä ihminen.
Istun paikoillani pitkään kuin kivi. Tuijotan pimeyteen. Kasvoni kastuvat lumisateessa ja ihollani valuvat pisarat kutittavat.
Keitän kupin teetä. Juon sen hitaasti. Tässä on ihan hyvä, taidan nukahtaa.
On Jouluyö.
