Istun tietokoneen ääressä ja mietin.
Ulkoilin ja retkeilin viimevuonna ihan älyttömän paljon. En yrittänyt mitään ennätystä. Enkä edes kisaillut kenekään kanssa, en edes itseni kanssa. Ulkoilin silkasta ulkonaolemisen ilosta.
Päätin lopulta kirjoittaa kokemuksistani kirjan. Ihan vain muistoksi, ja vaikka jos joku innostuisi ajatuksistani ja lähtisi myös ulos luontoon, nauttimaan.
Ulkoilu ja retkeily ei ole raskasta. Ei edes väsyttävää. Mutta kirjoittaminen on. Ja tietokoneen ääressä istuminen. Kun kirjoitat viimeisen sanan ja päätät julkaista kirjoituksesi kaikkien nähtäväksi, yhdeksi kokonaisuudeksi, kirjan muodossa. Se on raskasta - ainakin minun mielestäni.
Minä osaan retkeillä. Tiedän sen. Osaan nauttia luonnosta ja kokata siellä ruokaa. Osaan olla hiljaa ja kunniottaa luontoa. Mutta haluaisin osata myös jakaa kokemuksiani, siten että ne innostaisivat muitakin. Sillä ilo ja hyvät kokemukset eivät yksin tunnu miltään.
Kun retkeilee ja haluaa opastaa toisia, kannustaa, tulee väkisinkin jossain vaiheessa miettineeksi sitä, että sanat ja ohjeet joita kertoo, ovat tietoa. Eikä tieto saisi koskaan olla väärää.
Silti innostuneisuus, kova halu, tiedon jakamisen ilo, voivat joskus viedä keskittymiskyvyn. Tieto ei enää olekaan totta, vaan siihen tulee epähuomiossa virhe.
Virheitä sattuu tekijälle - niin sanotaan. Silti virheen tekeminen harmittaa. varsinkin silloin kun sitä ei voi oikaista.
Kuuntelin juuri ystäväni Eve Mantun ohjelmaa radio ykköseltä. Eve pohtii siinä elämän yllätyksellisyyttä. Sitä, että kukaan ei voi oikeasti hallita elämää. Pidin ohjelmasta. Pidin siitä niin paljon, että halusin lainata ohjelman otsikon omaan ajatuksenvirtaani.
Olen yrittänyt paljon ja huomaannut vajaavaisuuteni. Olen ollut vahva todennut kuinka heikko olen. Olen tiennyt ja lopulta tajunut luulleeni. Olen kirjoittanut oikein ja tehnyt virheen. Olen ollut tyyni ja rauhallinen ja huomannut että "elämä yllättää aina" Varsinkin silloin kun odottaa kaiken olevan hyvin.
